Hallilla 16.12.2014 klo 19.55. Edessä tämän vuoden viimeiset agilityn tehistreenit ja kouluttajana Ville Liukka. Takana hektinen työpäivä minuuttiaikataululla. Energiat nollassa. Mukana Milo, jolla energiatasot katossa. Räjähtääköhän länderi radalla liitoksistaan ja pysyykö ohjaaja lainkaan mukana.
Mitä sitten kävikään? Radalle mars!
Keskityimme Milon kanssa
Villen ratakuvioista mustilla numeroilla merkittyyn rataan (1-18).
Ensimmäisenä teemme
pätkän 1-6, joka päättyy puomin palkkaamiseen. Esteväli 4-5 pääsee klassisesti valumaan
kun lähden liikkeelle liian läheltä estettä 2 ja pusken omalla liikkeellä Milon
liian pitkäksi esteellä 4.
Neuvottelu Villen kanssa ja korjauksena otan alun
kauempaa esteen 3 tienoilta ja saan itselleni paremmat linjat, Milon linja
korjaantuu samalla. Ja lopuksi onnistunut puomi, hyvä Milo! Fiilikset nousussa.
”Ei tää ole kropasta kiinni ja survo se sinne putkeen”
Seuraavaksi esteet 7-14.
Osalla ryhmän koirakoista oli haasteita A:lle hakeutumisessa. Milolla ei tätä
ongelmaa ole, fokus on selkeä ja A:lle mennään suorasta putkesta raketin
lailla. Jälleen onnistunut alastulokontakti ja vielä kovasta vauhdista, hurraa!
Ensimmäinen yritys
esteistä 10-12 päättyy siihen että löydän itseni valssaamassa hypyn 11 jälkeen.
Valitan Villelle ”Ei mun kroppa taivu tähän, mahdoton tehtävä”. Ville toteaa huvittuneena
”Ei tää ole kropasta kiinni” ja suosittelee tilalle persjättöä, jota
kategorisesti karsastan ohjauksena koska pidän itseäni aina siihen liian
hitaana. Lisäksi Ville ohjiestaa, että koira ”pitää survoa sinne putkeen” ja
vastainen käsi otetaan survojaksi.
Ei muuta kuin kokeilemaan.
Koira kontaktille, lähetys esteelle 10 ja tossua toisen eteen! Ilokseni huomaan
ehtiväni ohjaukseen ja olen jopa ajoissa ”survomassa” Miloa putkeen. Ja hyvinhän
länderi sinne taipui. Hurraa me onnistuttiin! Kiva tunne, homma ei tosiaan
ollut kropasta kiinni!
Kepit, kee kee kee kee
Kepeille mennessä
kokeilin kumpaakin putken puolta ja ensi yrittämällä kummassa ohjauksessa
(jotka huitoivat vähän sinne sun tänne) Milo kääntyi muurille. Pikapalveri taas
Villen kanssa ja oman liikkeen sunnaksi keppien toinen keppi. Ja vastaista
vähän avuksi. Putken juoksin keppien puolelta. Hyvin toimi, mutta itselle
muistiin, että pitää vielä vahvistaa tämän radan tyyppistä lähestymistä
kepeillä tilanteessa, jossa ohjaaja ei ole ihan siellä hollilla vaan jää
jälkeen. Joskushan sellaistakin tapahtuu…..
Keppien jälkeinen elämä on kiinni rohkeudesta ja liikkeen suunnasta
Keppien jälkeen
suunnitelma oli selvä. Valssi keppien päässä, Milon ”törkkäisy” hypylle 15 ja
itse pika pikaa kohti estettä 17. Noh, aluksi vähän säädettiin sitä liikkeen
suuntaa, joka meinasi kokoajan viedä kohti estettä 16. Klassinen virhe tässä
kohtaa on myös jäädä jumiin esteelle 15, silloin ei ehdi eteenpäin, tuli
kokeiltua.
Sitten kaikki loksahti
paikoilleen ja ehdin ohjaukseen. Me onnistuttiin taas, hyvä me!
Kaikki oli kiinni
rohkeudesta lähteä liikkeelle ja luottamuksesta koiraan esteellä 15. Sitten
vain oikea suunta ja koira mukaan esteellä 16.
Esteellä 17 tein itse
takanaleikkauksen, mutta nähtiin siellä myös esim. japanilainen. Vikkeläkoipisilla
toimi oikein hyvin.
Loppusaldoksi jäi hyvä mieli
Ja mitä radalla opittiin?
Jälleen kerran oma oppi oli se, että luota koiraasi ja liiku rohkeasti. Käytä
hyväksesi tilanteet, joissa saat etumatkaa ja pääset sijoittumaan tulevaa
varten. Ei saa jäädä kiinni tilanteisiin. Kuinkakohan onta kertaa tämä pitää oivaltaa että menisi käytöntöön. Muutama tuhat oivallusta on nyt takana, alkaakohan riittää?
Onneksi näissä asioissa myös onnistuttiin!
Agilityssä ei onneksi onnistuakseen
tarvitse olla pikajuoksija, vaikka toki tuosta ominaisuudesta on apua. Ja vaikka toisinaan tunnenkin itseni HSKH-oransseissa radalla kiituroivaksi plussapalloksi niin aika otetaan koirasta ja koiran voi opettaa monella tavalla.
Hyvän mielen toivat myös
Milon kontaktit ja se että länderi ei räjähtänyt kappaleiksi radalle. Vire
pysyi tolkullisissa rajoissa ja yhteistyö pelasi. Ihana Milo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti